Aineistoja

Aunimarjut Karin puhe V. A. Koskenniemen runokilpailun voittajana 8.12.2021 

Voinko olla vaikuttumatta runoilijasta, joka lausuu: ”Minä laulan sun iltasi tähtihin ja sun yöhösi kuutamoita.” 

Voiko kukaan olla lumoutumatta tähän tarkkaan näkemiseen, joka sivaltaa lempeästi ja julmasti: ”Ah, kevätöistä unta hän oli, muuta ei, et koskaan häntä tapaa elos tieltä.” Tai näin: ”Sull' oli sirot sarvet ja kovat kaviot. Sain niistä arat arvet ja armaat muistelot.” Rakastumatta tähän täsmälliseen kaiken näkemiseen ja ilmaisun voimaan: ” siirtyy seinä mittaamaton − syvyys yön on ääriltään.” ”kaiun ääntä riittää, riittää, tyhjän syli syvä on.” 

Tavan mukaan kysytään, että kuinkapa sinusta tuli runoilija? Minä luin, mutta sitä ennen minulle luettiin. Äitini on sanonut, että kun Auni ei pienenä syönyt, hän luki Aunille runoja ja niinpä se vain suu aukesi. Aa aa ankka, takapuoli vankka, keinui käynnin tahdissa, kun hän kulki vahdissa. Sittemmin ovat skaalat laventuneet, mutta hyvä maku on säilynyt. Koskenniemi, Leino, Onerva, Manninen, Hellaakoski, Tynni, Suomen rikas Runotar, ja ennen kaikkea Suomen vanhojen runojen arkisto. 

Suomen rikasta vanhaa kieltä kuuluu pitää elossa. Jos vain sen minä voisin, usuttaisin kaikki alakoulujen opettajat kautta Suomen niemen tähän kielityöhön – ja kielen iloihin − mukaan, syöttämään runoja, runoja lapsille, ja olemaan tästä työstä ja näistä riemuista ylpeitä.

 Omat oppilaani, paulusmariat, 9-vuotiaat kolmasluokkalaiset lausuivat tiistaina Kalajoen kaupungin itsenäisyyspäivän juhlassa V. A. Koskenniemeä ja Aleksis Kiveä. Äidinkielen tunnilla luemme Seitsemää veljestä. Kyllä lapset pitävät! Ja mikä ihaninta, he myös haluavat kuulla siitä historiasta, siitä ajasta, jota kuvaavat nuo sanat: ”Oi, katso, Suomi, sinun päiväs koittaa ” Eikä tässä ole mitään (toisinaan hyvistä syistä karsastettua) nationalismin ylimäärää. Olihan kansallisuusaate lähinnä saksalaista tekoa ja onhan klassikoiden lukeminen ennen kaikkea ranskalaista pedagogiikkaa: suomen nautinnoissa on aina kansainvälinenkin ulottuvuutensa. 

Mutta vastaus voisi myös olla: On elettävä niin, kuin elämä vaatii. Runoilijat elävät, oman ymmärrykseni ja kokemukseni mukaan, järjen ja tunteen välimailla, välitiloissa. ”Joku yksinäinen, eksynyt, jok’ ei emoaan löytää voi”. 

Rakastun sanoihin. Sanojen maistuminen. Jonkin jo miltei unohtuneen muistuminen. Ääntymys, mielleyhtyminen, kielen leikki ja sointi, sanojen merkityksien häiveet, äkkikäänteet, pysähdykset, lempeät jatkot, jotka – ja tähän lopputulemaan olen tullut – ovat kauneimmillaan musiikkia ja matematiikkaa, itseään etsivää symmetriaa. Vuoritietä. ”Minä laulan sun sielusi valkean yli aikojen ikuisuuteen.”

On elettävä niin. 

Emeritusprofessori Kari Sallamaa kirjoittaa V. A. Koskenniemestä. Suora siteeraus: ”Kun Lasimaalaus (1946) ilmestyi, runoilijaprofessori ihastui siihen tuoreeltaan sekä kirjeissään että arvosteluissaan Valvojassa ja Uudessa Suomessa. Mutta hän rakastui myös kirjoittajaan ennen kuin oli tätä nähnytkään. Sitten hän pyysi ja sai runoilijattaren valokuvan kantaen sitä lompakossaan.” 

Sain seuraavan tervehdyksen esikoiskirjani julkaisujuhlaan 19.3.2005. ”Aunimarjut Karille vanhan kollegan terveiset. Älä epäröi, runoilija. Nykäise niskaasi, lähde. Edes parin metrin matka. Ei enempää aluksi. Treenaa. Ota kävelysauvat ja kompuroi. Raota silmiäsi. Näe. Niin valtavasti koettavaa. Ruohonkorsi. Esimerkiksi. Korsi, sen kastepisara. Maailma. Hyvää matkaa! Aila Meriluoto” 

On elettävä niin kuin elämä Matkantekijältään vaatii. Rohkeasti, kaksin käsin, palavin mielin, ja kuitenkin sinistä kukkaa vaalien. Kiitän saamastani V. A. Koskenniemi palkinnosta hänelle omistamallani runolla, joka on kokoelmassa Ja kuolema laulaa tuutulaulun, 2015, ntamo.

OODI VIATTOMUUDELLE 

V. A. Koskenniemelle 

En ole mitään, mitään en aio, 

mutta punastukses rusko mäntysi kylkeen, 

naurusi pyrähdys pensaistoista,

 liekkien räisky, purojen läisky 

minulle, taas minulle,

 unistasi lumotuista taio! 

En ollut kukaan, ehkä et muista, 

mutta Juppiteris kuista palanen kultaa,

 helähdys renkaista Saturnuksen, 

aamuyön häily, pilvien päily

 minulle, taas minulle, 

rakkautesi kevätyöstä suista.

Aune, Helka ja Kyllikki Hiiskun arkisto

Kati Launis

Sisarukset Aune, Helka ja Kyllikki Hiisku olivat V. A. Koskenniemen läheisiä ystäviä ja kuuluivat Koskenniemen kirjalliseen piiriin. Hiiskut lahjoittivat kirjallisen jäämistönsä Koskenniemen Seuralle, joka on tallettanut sen SKS:n kirjallisuusarkistoon. Mm. päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa ja käsikirjoituksia sisältävän materiaalin on järjestänyt ja luokitellut fil.tri Kati Launis.

Lukijalle

Olen järjestänyt Aune, Helka ja Kyllikki Hiiskun arkiston Turun Yliopistosäätiön tarkoitukseen myöntämän apurahan turvin vuoden 2005 elo- ja lokakuun välisenä aikana. Arkisto sijaitsee sisarusten viimeiseksi jääneessä kodissa Turussa, osoitteessa Läntinen Pitkäkatu 26, jonne he muuttivat vuonna 1956.

Aune (1902–1978), Kyllikki (1905–1966) ja Helka (1912–1962) Hiisku – vuoteen 1946 Heinonen – olivat kirjallisuudelle elämänsä omistanut sisaruskolmikko. He maisteroituivat V. A. Koskenniemen oppilaina Turun yliopistosta pääaineenaan kotimainen ja yleinen kirjallisuus.

Kukin sisaruksista kirjoitti ja julkaisi kirjallisuutta. Aune julkaisi romaanin Kun talo on valmis tulee kuolema (1933) sekä Kaarlo Sarkian elämäkerran Kaarlo Sarkia – uneksija ja kilvoittelija (1972), jonka Kyllikki-sisar oli saattanut alkuun. Aune myös kirjoitti, kuten arkisto osoittaa, suuren määrän koskaan julkaisemattomia käsikirjoituksia, joihin kuuluu muun muassa sotanovelleja ja salapoliisiromaani. Helka julkaisi runokokoelmat Muuttolintu (1946) ja Karannut tuli (1948) ja Kyllikki matkakirjan Italia valinkauhassa. Nähtyä ja koettua (1945).

Kaikki sisarukset toimivat myös opettajina ja Kyllikki ja Helka lisäksi toimittajina ja kääntäjinä.

Minut ohjasi Hiiskun sisarusten jalanjäljille toimintani Koskenniemen seuran sihteerinä ja sittemmin johtokunnan jäsenenä. Sisarukset testamenttasivat sekä asuntonsa että osan jäämistöstään seuralle, jonka alkukokoonpanon – Koskenniemen vuonna 1929 perustaman kirjallisen piiriin – ytimeen he kuuluivat.

Arkiston järjestelytyön laittoivat alulle 1980-luvun alkupuolella kotimaisen kirjallisuuden tutkijat professori Kerttu Saarenheimon johdolla. Kirjeet oli aloittaessani järjestetty valmiiksi. Samoin osa materiaalia oli kartoitettu ja lajiteltu alustavasti, mikä auttoi arkistointityötä huomattavasti.

Luettelo on laadittu seuraavien periaatteiden mukaisesti: Koska kyse on kolme eri henkilön yhteisestä arkistosta, arkistoyksiköt (kuten eri käsikirjoitukset) on aakkostettu tekijän mukaan ja edelleen nimikkeiden mukaan. Sisarusten sukunimenä (vuoteen 1946 Heinonen, tämän jälkeen Hiisku, toisinaan myös Heinonen–Hiisku) olen käyttänyt sitä nimeä, joka dokumenttiin on merkitty.

Turussa 31.10.2005
Kati Launis