Bibliografian synty
 

Jos pirulle antaa pikkusormen … eli seikkailujani Koskenniemen ihmeellisessä maailmassa

Kun 17-vuotiaana lukiolaisena aikoinaan ostin ensimmäisen kirjani puhtaasti keräilyllisessä mielessä (Se muuten oli Eino Leinon Tuonelan joutsen, jonka upea, Pekka Halosen tekemä kansi sai minut sen ostamaan.) en tiennyt, mihin se tulisi johtamaan. Ensimmäisiä keräilykohteitani olivat Leino, Joel Lehtonen, Larin-Kyösti ja V. A. Koskenniemi. Vuosien mittaan kokoelmani karttuivat hiljakseen ja varsinainen onnenpotku oli kun Helsinkiin opiskelemaan tultuani pääsin kesätöihin Anssi Arohongan antikvariaattiin. Näin pääsin tutustumaan antikvariaattimaailmaan sisältä päin.
 

V. A. Koskenniemen teosten osalta alku oli helppo: Koskenniemen teoksista oli otettu suuria painoksia ja niitä sai kohtuullisella vaivalla hankituksi varsin hyväkuntoisinakin ensipainoksina. Mitenkään harvinaisia eivät olleet edes signeeratut kappaleet. Kun kiertelin antikvariaatteja niin aina välillä minulle tarjottiin muitakin kuin varsinaisia teoksia; oli lehtiä, joissa oli Koskenniemeä, pienpainatteita ja erilaisia antologioita. Alkuun suhtauduin nuivasti muihin kuin varsinaisiin teoksiin ja pienpainatteisiin, mutta vähitellen rupesin ostamaan myös lehtiä, joissa oli Koskenniemen tekstiä. Viimein päädyin ratkaisuun, jota voidaan pitää yksinkertaisesti hulluutena: otin tavoitteekseni kerätä kaikki painotuotteet, joissa on vähänkin Koskenniemeä. Tämä nyt ei tosin ollut ainoa järjetön projektini: 1980-luvun puolivälissä ostin Bibliofiilien Seuran huutokaupasta Eino Leinon ”Kivesjärveläisten” suorasanaisen version muutaman painoarkin hyvin halvalla, koska kokeneemmat bibliofiilit varmaankin totesivat, että niillä ei mitään tee, kun kerran arkkisarjaa on mahdoton saada täydelliseksi. Teoshan ilmestyi Nykyaika-lehden 1898 vuosikerran numeroiden välissä irtoliitteenä, joten tilaajalla oli vuoden lopussa kymmenen irrallista painoarkkia, jotka hän voi sitten sidottaa. Teos on erittäin harvinainen ja sitä on säilynyt täydellisenä vain muutamia tiedossa olevia kappaleita. Sitten rupesin vain etsimään puutuvia arkkeja ja vihdoin heinäkuussa 2010 sain viimeisen puuttuvan. Neljännesvuosisata siihen meni, mutta onnistui!
 

Tärkeimpinä työkaluinani Koskenniemen keräilyssä olivat luonnollisesti hänen tuotantoaan käsittelevät bibliografiat, E. J. Ellilän vuodelta 1945 käsittäen Koskenniemen tuotannon vuosilta 1900 – 1944 ja Hilkka Aaltosen vuodelta 1975 käsittäen tuotannon vuosilta 1945 – 1973.
 

Kokoelmani karttuessa yhä useammin törmäsin siihen, että löytämääni teosta ei ollut mainittu kummassakaan bibliografiassa, mutta mitäpä minä sille olisin voinut! Onneksi pidin itseäni varten kirjanpitoa siitä, missä kaikissa teoksissa tai lehdissä bibliografioiden ulkopuolella on, tai ainakin luultavasti on, Koskenniemeä ja koostin noiden sekalaisten lappusten avulla puutelistaani. Näin jatkui muutaman vuosikymmenen; kokoelmani sinnikkäästi jatkoi kasvamistaan ja toisaalta puutelista yhtä sinnikkäästi piteni, kun sain eri puolilta tietoa minulta vielä puuttuvista kohteista.
 

Tässä tilanteessa olin varsin tyytyväinen kuullessani, että Turun yliopiston kirjasto julkaisee uuden, tarkistetun ja täydennetyn Koskenniemi-bibliografian, jonka pohjana olisivat mainitut, minullakin olevat bibliografiat. No, ilo oli ennenaikainen; tuo uusi bibliografia oli vain kahden aiemman koostelma, jopa painovirheet oli säilytetty! Ainoa muutos oli se, että noiden aiempien bibliografioiden kopiointi oli aiheuttanut lisää virheitä, joten ei vieläkään uutta työkalua Koskenniemen tuotannon selvittämiseen koko laajuudessaan!
 

Sitten tultiin kesään 2010 ja Vanhan kirjallisuuden päiviin, jossa minulla oli Bibliofiilien seuran osastolla pienimuotoinen Koskenniemi-näyttely. Tuolloin tutustuin professori Martti Häikiöön, jolta juuri oli ilmestynyt V. A. Koskenniemen elämäkerta. Kävimme keskustelua Koskenniemestä ja keräilystäni ja jossakin välissä tulin haukuskelleeksi tuota uutta bibliografiaa, jolloin Häikiö tokaisi, että ”mikset tekisi itse?”. Torjuin ajatuksen välittömästi ihan mahdottomana; tunsin keräilyn kautta Koskenniemen tuotannon valtavan laajuuden, enkä pitänyt järkevänä edes pohtia asiaa.
 

Myöhemmin kesällä ja syksyn mittaan ajatus bibliografian laatimisesta pulpahti aina silloin tällöin mieleeni, mutta joka kerta painoin asian takaisin alitajuntaani, kunnes vihdoin vuodenvaihteessa annoin periksi; voisihan sitä aina yrittää. Selittelin asiaa itselleni, että eihän siinä mitään häviä ja tuleepahan järjestetyksi edes puutelistani jonkinlaiseen kuosiin ja ainahan voin lopettaa, jos tuntuu mahdottomalta.
Tästä alkoi suuri seikkailuni Koskenniemen maailmassa.
 

Vuoden 2011 alussa aloitin työt. Alku meni suunnitellessani bibliografiani rakennetta ja päädyin siihen, että rakennan sen keräilyllistä näkökulmaa silmällä pitäen, eli pyrkisin ennen muuta esittelemään sen, mistä kaikkialta Koskenniemeä on löydettävissä ja kuvailemaan nämä painotuotteet mahdollisimman tarkoin. Rakenteen suunnitteluun meni parisen kuukautta ja sitten alkoi varsinainen työ. Aluksi se oli helppoa, minun vain tarvitsi kantaa hyllyssäni olevat Koskenniemet pino toisensa jälkeen tietokoneen vierelle ja naputella tiedot sisään. Vertailuaineistona käytin aiempia bibliografioita ja vasta nyt minulle alkoi hahmottua se, kuinka paljon virheitä ja puutteita niissä oli. Olin nimittäin alusta asti merkinnyt erikseen kaikki ne teokset, jotka puuttuivat aiemmista bibliografioista tai joiden kohdalla merkinnöissä oli virhe ja työni edistyessä määrät kasvoivat huolestuttavasti. Toisaalta voi sanoa, että jos aiemmat teokset olisivat olleet riittävän virheettömiä, ei tarvetta uudelle bibliografialle olisi ollut tai se olisi ollut vain täydentämistä.
Olin alusta asti ottanut johtavaksi periaatteekseni sen, että yhdenkään painotuotteen osalta en käytä mitään toisen käden lähdettä, vaan tarkistan jokaisen niin, että painotuote on faktisesti silmieni alla ja tätä johtavaa ajatustani siunasin monen monta kertaa toissijaisten lähteiden osoittautuessa aivan harhaanjohtaviksi.
 

Aikani naputeltuani sain oman kokoelmani, tuossa vaiheessa n. 350-400 kohdetta, käydyksi läpi ja oli aika siirtyä eteenpäin. Seuraavaksi käännyin Kansalliskirjaston digitoitujen kokoelmien puoleen, alkuun mukavasti kotisohvalta käsin. Sanoma- ja aikakauslehdet pääsääntöisesti vuoteen 1910 saakka ovat vapaasti käytettävissä verkossa. Pian tämän vaihe oli suoritettu ja minun täytyi vihdoin poistua kotoani jatkaakseni työtäni. Ensimmäinen paikka oli Helsingin Yliopiston kirjaston uuden kirjastotalon kerros K -4. Se siis sijaitsi alimmaisena, neljä kerrosta maan alla ja paikka oli aavemainen. Arkipäivisin sieltä tapasi joskus muutamia opiskelijoita, jotka halusivat hiljaisuutta päntätessään tenttikirjojaan, mutta lauantaisin, joka taas minulle oli usein viikon ainoa päivä, jolloin saatoin keskittyä leipätyöni sijasta muuhun, paikka oli usein täysin autio. Kun saavuin hissillä alimpaan kerrokseen se oli täysin pimeä. Liiketunnistimet sytyttelivät ja sammuttelivat lamppuja sen mukaan, miten siellä liikuin ja hiljaisuus oli ehdoton. Paikka oli täydellinen kauhuelokuvan kuvaamiseksi. Se oli kuitenkin varsin antoisa; kun eräälle tutulleni mainitsin siitä, hän tokaisi, että ”sehän on se ammoin unohdettujen sarjojen hautausmaa” ja sitä se kyllä olikin. Ajat, Valvoja-Ajat, Valvojat, Turun ylioppilaslehdet ja monet muut olivat siellä hyllyissään siisteinä sidoksina ja siellä sitten tutkin niitä yhden syyskauden.
 

Mitä olin sitten tähän mennessä saanut aikaan?
 

Bibliografian sivuluku oli jo toisella sadalla ja jonkinlaisena välitilinpäätöksenä tarkastelin saavutuksiani. Korjattujen virheiden määrä oli tuossa vaiheessa 60-70 ja kokonaan uusia kohteita olin saanut lisätyksi lähes kaksisataa. Selvästi työlläni – tai itse asiassa harrasteellani – oli tarkoitus. Virheiden määrä suorastaan ällistytti. Ne olivat myös osittain lajissaan varsin karkeita; esimerkistä käy vaikkapa saksalainen aikakauslehti Osteuropa, jossa Ellilän mukaan on julkaistu eräs Koskenniemen esitelmä vuoden 1929 tammikuun numerossa. No, ei ollut. Opin sen karvaasti metsästettyäni tuota vuosikertaa pitkän ajan eurooppalaisista nettiantikvariaateista, löydettyäni sen, maksettuani kohtuullisen korkean hinnan ja todetessani, että eipä ole tuossa vuosikerrassa. Aikani tutkittuani löysin kyllä tuon esitelmän ja olihan se tammikuun numerossa, mutta vuonna 1936, siis seitsemän vuoden virhe!
 

Kotimaisen virheen esimerkkinä voisi olla vaikkapa Koskenniemen kirjoittama kuvaelma ”Nemo nisi mors”, joka Ellilän mukaan ilmestyi Kulkuset -lehdessä 1926. Eipä ilmestynytkään, vaan vuoden 1921 Kulkusissa. Tällaiset varsin karkeat virheet on vaikea ymmärtää muutoin kuin siten, että Ellilä laatiessaan bibliografiaansa sota-ajan vaikeissa oloissa on paljon joutunut turvautumaan pelkästään muistitietoon voimatta tarkistaa asiaa.
 

Puutteiden osalta varmaan sama selitys on pääsääntöisesti pätevä, mutta oman mielenkiintoisen näkökulmansa luo se, että aivan selvästi Ellilän bibliografiaa on sensuroitu (tai itsesensuroitu). Selkein esimerkki on Koskenniemen kirjoittama ”Suomalaisen SS-pataljoonan marssi” vuodelta 1941. Se on aikoinaan julkaistu itsenäisenä pienpainatteena, Uudessa Suomessa, Suomi – Saksa -lehdessä, Suomalaisessa aikakauslehdessä ja vielä ”Teit isäin astumaan” -nimisessä sotilasjulkaisussa. Kaikki nämä puuttuvat Ellilän bibliografiasta ja se ei enää voi olla sattumaa. Tätä sensuuri -ajatusta tukee tietenkin se seikka, että Ellilän bibliografia julkaistiin 1945 osana V. A. Koskenniemen juhlakirjaa ja tuohon aikaan ei enää ollut meriittiä olla SS-pataljoonan marssin sanoittaja, joten sensurointi on inhimillisesti hyvin ymmärrettävää. Muitakin selkeitä esimerkkejä löytyisi, mutta nyt on palattava seikkailujeni pariin.
Toukokuussa 2014 työni osalta tapahtui ratkaiseva käänne: sain kutsun tulla esittelemään työni vaihetta V. A. Koskenniemen Seuran hallitukselle. Menin mielelläni; onhan mukavaa, että joku toinenkin on kiinnostunut omasta harrasteestani. Kun poistuin Martti Häikiön kotoa, jossa tuo esittely oli tapahtunut, juttu oli muuttanut kokonaan luonnettaan; sisään mennessä minulla oli harrasteeni, ei aikatauluja eikä mitään julkaisemissuunnitelmia. Ulos tullessa minulla oli kustantaja, aikataulu ja hahmotelma siitä, millaisena se tulisi ilmestymään sekä lupaus avusta ja tuesta. Muutos oli melkoinen parissa tunnissa. Nyt vasta ensimmäistä kertaa suhtauduin vakavasti siihen ajatukseen, että tämä työni todellakin julkaistaan.
Syksyllä 2014 sain sitten Koskenniemi -seuran palkkaamana apulaisen, maisteri Liisa Ekebomin, jonka tehtäväksi tuli ohjeitteni mukaan tehdä kaikki rutiinityö kirjojen hankkimiseksi tutustuttavakseni. Annoin hänelle listan kirjoista, joita kaipaan ja hän etsi kirjaston, josta ne saisi. Hän työskenteli arkipäivin ja minä ”korjasin saaliin” aina lauantaisin, vakituisena kirjastopäivänäni. Joskus Kansalliskirjasto, joskus Yliopiston kirjasto, joskus SKS:n kirjasto, mikä milloinkin ja aina perillä odotti nivaska kirjoja tarkistamista. Työ rupesi sujumaan vauhdikkaasti, kun pystyin näin välttämään aikaa vievän rutiinipuuhan ja keskittymään olennaiseen eli bibliografisten tietojen tarkistamiseen.
 

Näin vierähti syyskausi 2014. Sosiaaliset suhteeni olivat lähes nollilla, kun päivittäin olin joko käräjillä tai kirjastossa, mutta työn edistyminen oli niin palkitsevaa, että mielelläni panin aikani siihen erityisesti kun nuorinkin lapsistani oli lähtenyt kotoa, eikä minun tarvinnut potea huonoa omaatuntoa hänen vuokseen.
Uusia Koskenniemi -nimikkeitä löysin jatkuvasti lisää ja monta kertaa minulta kysyttiinkin sitä, miten oikein löydän niitä. Vastaus oli joka kerta sama: antikvariaatit, antikvariaatit ja vielä kerran antikvariaatit. Tämän työn yhteydessä vasta oikein ymmärsin, kuinka suunnaton merkitys ammattitaitoisilla antikvaarisilla kirjakauppiailla on. Kauppias, joka jonain sateisena päivänä selaa ostamiaan kirjoja niitä hinnoitellessaan, kun asiakkaita ei ole jonoksi asti, ja huomaa jonkun vaikkapa Koskenniemen runon jossakin ihan asiaankuulumattomassa julkaisussa, josta minä en keksisi kuuna päivänä etsiä, on tehnyt melkoisen kulttuurityön: hän on selvittänyt jotakin, mitä aikaisemmin ei ole ainakaan yleisesti tiedetty.
 

Hyvä esimerkki on Koskenniemen runo ”Soihtumarssi” . Aikoinaan lueskelin Heikki Eskelisen kirjaa AKS:sta nimeltään ”Me tahdomme suureksi Suomenmaan” ja varoituksetta eteen tuli yksi pieni sivulause, jonka mukaan Koskenniemi sanoitti Soihtumarssin AKS:n 10-vuotisjuhliin. Muuta ei ollut, mutta tuokin riitti. Toki Soihtumarssi oli tuttu ja minullakin oli se esimerkiksi Upseerikoulun 54 kurssin kurssijulkaisussa painettuna, mutta en ollut tiennyt tuota AKS -yhteyttä. Nopeasti ajatellen totesin itsekseni, että ajan tavat ja Koskenniemi tuntien tuon täytyy olla painettuna jossakin 10-vuotisjuhliin liittyvässä painotuotteessa. Se voi olla itsenäinen pienpainate, juhlien käsiohjelma tai mikä muu tahansa, mutta siitä olin varma, että painettu se on. Rupesin saman tien levittämään sanaa antikvariaatteihin: etsikää minulle painotuote, joka liittyy AKS:aan, sisältää Soihtumarssin ja on painettu vuonna 1932. Kesti pari – kolme vuotta, kun eräänä päivänä puhelin soi ollessani raitiovaunussa matkalla keskustaan. Vastattuani römeä ääni rupeaa lausumaan minulle korvaan Soihtumarssia ja ensimmäisen säkeistön jälkeen puhkeaa nauruun. Olin jo tunnistanut äänen kuuluvan antikvaari Taisto Airikalle, Punaparralle, joka kertoi käyvänsä juuri läpi edellisenä päivänä ostamaansa nippua AKS -aiheista materiaalia ja sieltä oli löytynyt Suomen Heimon 10-vuotisjuhlanumero, jossa kunniapaikalla oli painettuna ”Soihtumarssi (AKS:lle omistettu).” No, siinä se nyt sitten oli ja ansio oli yksin kauppiaan, joka oli selannut ostamaansa nippua ja joka muisti etsintäkuulutukseni. Ainakin omalta kannaltani löytö oli varsin merkittävä; tuo omistus AKS:lle on huolella pyyhitty pois kaikista muista painetuista versioista Koskenniemen lopetettua flirttailunsa ääriliikkeiden kanssa. Nyt tiedän runon syntyhistorian.
 

Eräästä saksalaisesta nettiantikvariaatista tein ehkä ällistyttävimmän löytöni: Myynnissä oli Saksan Dendrologisen Seuran vuosikirja 1926. Kirja siis oli täystieteellinen kuvaten Dendrologisen Seuran matkaa edellisenä vuonna Suomeen ja sen tuloksia metsäntutkimuksen kannalta. Onneksi kauppias oli tunnollinen kuvatessaan teoksen sisällystä, sillä sielläpä oli Koskenniemen runo Die Wacht am Rhein varsinaisen teoksen ja liiteosin välisellä muutoin tyhjällä sivulla. Miten ihmeessä? Miksi täystieteellisen metsäntutkimusta käsittelevän kirjan yhdelle sivulle painetaan Koskenniemen runo? Tämä löytöni on jälleen yksinomaan antikvaarisen kirjakauppiaan ansiota, sillä minä – tai kuka muu tahansa – emme varmasti olisi osanneet etsiä tuollaisesta kirjasta Koskenniemeä.
 

Sitten taas takaisin Kansalliskirjastoon. Tämän vuoden alussa olin tilanteessa, jossa kaikki muu oli pikku paikkailuja lukuun ottamatta tarkastettu, mutta mikrofilmatut sanomalehtien vuosikerrat olivat vielä valtaosin läpikäymättä samoin kuin osa kaukolainoina tulevista painotuotteista ympäri Eurooppaa. Oletteko muuten käyneet Kansalliskirjaston mikrofilmisalissa? Jos ette, voin kuvata sitä lyhyesti; se on taatusti Inkvisition suunnittelema. Ergonomia on sitä luokkaa, että parin – kolmen tunnin istumisen jälkeen niskaa särkee, hartioita särkee ja moni muukin paikkaa muistuttaa olemassaolostaan. Kuitenkin sanomalehtien selaaminen mikrofilmeiltä on toisaalta niin fantastinen aikamatka, että uskallan suositella sitä jokaiselle. Historiankirjoja lukiessaan törmää siihen, että tekijä tietää jo, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan ja näin ollen se väistämättä heijastuu itse tekstiin. Sanomalehtiä lukiessa taas voi nähdä mitä tuolloin tosiasiassa tiedettiin, luultiin tai aiottiin. Historia on noin luettuna aivan erilaista ja kiehtovaa. Kävin siellä läpi Titanicin uppoamisen, ensimmäisen maailmansodan aikaiset, vahvasti sensuroidut lehdet, joissa puolet sivusta saattoi olla valkoista, kun sensuurin käskystä ladelmat on jouduttu osin poistamaan, Mäntsälän kapinan, kieliriidat, joissa tunteen palo oli sellainen, että kielenkäyttö oli välillä täysin herrasmiehelle sopimatonta, talvi- ja jatkosodan sivutolkulla jatkuvine kuolinilmoituksineen, joista jäi mieleen esimerkiksi 19-vuotias reservivänrikki, joka kaatui ”isänmaan puolesta” hautaajina isä ja äiti. Tuollainen pani ajattelemaan; ilmeisesti juuri RUK:sta päässyt puoliksi vielä lapsi, jolle lyödään kypärä päähän ja parikymmentä miestä vastuulle ja käsketään hoitamaan annetut tehtävät.
 

Mikrofilmeiltä löytyi edelleen uusia Koskenniemiä, paljon sattumalta, mutta osittain siksi, että osasin arvata, millaisiin yhteyksiin Koskenniemi runoineen hyvinkin todennäköisesti liittyisi. Niinpä käydessäni läpi Uutta Auraa 1941 katsoin kesäkuun numerot erityisen tarkkaan, vaikka siellä ei pitänyt olla mitään. No, olihan siellä: 25.6. ilmestyneessä numerossa oli komeasti kehystettynä ”Soihtumarssi” ja yllä pieni maininta siitä, että se on lainattu edellisen päivän Uudesta Suomesta. Filminvaihto ja nopea tarkastus; kyllä, 24.6. ”Soihtumarssi”, sekin komealla paikalla kehystettynä. Tätä ei voi pitää sattumana, vaan kysymys lienee siitä, että Uuden Suomen päätoimittaja oli hyvin informoitu ja tiesi, että seuraavana päivänä Suomi julistetaan sotatilaan ja Soihtumarssi sopii sen tunnelmaan rohkaisemaan kansaa. Uuden Auran päätoimittaja ei ilmeisesti ollut yhtä hyvin informoitu, mutta nopea oivaltamaan, että myös turkulaiset tarvitsevat rohkaisua tuleviin koettelemuksiin.
 

Tätä kirjoitettaessa työ alkaa olla loppumetreillään reilun neljän vuoden jälkeen. Nyt siis toimitan julkaistavaa bibliografiaa ja kerään loppumatonta kokoelmaa. Näin siinä käy, kun antaa pirulle pikkusormen …

Kari Hämeen-Anttila
JULKAISTU BIBLIOPHILOS KESÄKUU 2015